Syyskuu lähti liikkeelle mukavasti. Sen lisäksi, että säät ovat täällä eteläisessä Saksassa pysyneet kesäisinä, myös esikoisrunokirjani on nyt julkaistu. Lemmikkitarinani saavat jatkoa ja työstän parhaillaan Lappiin sijoittuvaa maagisen realistista romaanikäsikirjoitustani.
Nyt se sitten on totta, esikoisrunokirjani on nähnyt päivänvalon ja pian se on saatavilla kaikista aikaansa seuraavista kirjakaupoista. Hassu tunne, yhtä aikaa innostunut ja samalla vähän hirvittää.
Itse prosessi on ollut antoisa, vaikka Twitterin kaivaminen olikin välillä raskasta ja masentavaa. Itse olen ollut Twitterissä @aattuhaara lähes sen alkuajoista lähtien – siis yli 12 vuotta – enemmän ja vähemmän aktiivisesti. (Sanottakoon tässä, että aluksi olin eri tunnuksella. Nykyinen tunnukseni on vain 9 vuotta vanha.) Minulta jäi kuitenkin näkemättä se kohta, jossa ystävällinen ja innostunut twiittailu muuttui nykyisenkaltaiseksi oksennuksessa ja omassa pahassa olossa lillumiseksi. Minusta tuntuukin, että Twitterin käyttöliittymään olisi hyvä lisätä Block-näppäin, ettei toimintoa tarvitsisi joka kerta kaivaa valikosta.
Mutta siis, takaisin runoihin. Yritin siis löytää jotain positiivista ja iloista, ja nyt, kun esikoisrunokirjani on julkaistu, mielestäni onnistuinkin. Eikä Twitterivierailusta jäänyt edes traumaa. Lopputuloksen lyhyt esittely ja linkit kirjakauppoihin täällä: www.aattuhaara.com/hashtag
Samaan aikaan olen myös kirjoittanut ja lukenut uusia osia Elämäni eläimet -tarinasarjaan. Näitä tarinoita julkaistaan joka kuun alussa kodittomat.info -palvelussa ja tietenkin myös tällä aattuhaara.comissa. Uusimmassa tarinassa/jaksossa kerron ensimmäisestä koirastani, Pipasta.
Olen myös ottanut uudelleen käsittelyyn jokin aika sitten loppuun saattamani romaanikäsikirjoituksen. Pieni tauko teki hyvää. Kun tekstiin saa hieman etäisyyttä, loytyvät tarinan ja rakenteen korjaustarpeet helpommin. Kun olin kirjoittanut viimeisen lauseen, halusin tekstin käsistäni mahdollisimman nopeasti, minusta tuntui, että minulla oli kiire. Vasta kun luin Stephen Kingin erinomaisen elämänkerran/kirjoitusoppaan On Writing, tajusin, että kirjoittamisrupeaman jälkeen tekstin pitää antaa levätä kunnolla. Sitten sen pariin voi palata tuorein silmin ja kirjoittaa esilukijalle tarkoitetun version valmiiksi. Onneksi omat esilukijani olivat minua kohtaan armollisia ja osoittivat lempeästi ensimmäisen versioni lukuisia puutteita.
Samaa hengenvetoon on myös sanottava, että asiansa osaavan kustannustoimittajan panos on äärettömän arvokas noiden edelleen itseltä piiloon jäävien (ja nolojen) heikkouksien korjaamisessa. Olen huomannut tämän tarpeen luettuani muutamia omakustanteita. Vaikka tarina on usein kiinnostava ja kieli monin paikoin nautinnollista, yhteisenä nimittäjänä on tekstin jonkinlainen löysyys ja epämääräisyys. Toivon siis, että löydän omalle käsikirjoitukselleni kustantajan ja eritoten kustannustoimittajan, jonka ohjauksessa ja avulla tekstini pääsee sille kuuluvalle tasolle.